JOONA KORTENIEMI

Evankeliumeja lukeva ei voi välttyä huomiolta, että Jeesuksen julkisessa toiminnassa eräs hyvin keskeinen juonne on konflikti fariseusten kanssa. Lähes kaikkea Jeesukseen toimintaa ympäröi fariseusten kriittinen, paheksuva huomio. Aina välillä jännite puhkeaa näkyviin tiukkoina sananvaihtoina. Jos näin, ymmärtääksemme kuka Jeesus oli ja on, lienee tärkeää ymmärtää keitä fariseukset olivat – ja ovat.

Vaikka farisealaisuus oli osa Jeesuksen ajan juutalaisuutta, aihe on relevantti vielä tänäkin päivänä. Esimerkiksi paavi Franciscus on toistuvasti muistuttanut siitä, että farisealaisuus on jatkuva vaara aidolle hengelliselle elämälle (ks. esim. täältä ja täältä).

Pohdin tässä kirjoituksessa farisealaisuuden luonnetta historiallisesti, teologisesti ja hengellisesti. Vaikka olen teologi, en ole Uuden testamentin eksegeetti. Analyysi ei siis välttämättä ota huomioon kaikkia uusimman tutkimuksen löytöjä. Pohtiessani farisealaisuutta nykypäivänä saatan tehdä hiukan suoraviivaisia yleistyksiä. Pyrin olemaan kuitenkin niiden suhteen tasapuolinen, joten toivon, ettei kukaan niistä turhaan loukkaannu.

Fariseukset historiallisesti

Keitä fariseukset historiallisesti olivat? Liikkeen historiaa ei tarkasti tunneta, mutta todennäköisesti taustalla oli pitkä kehitys. Makkabilaiskapinan (alkoi 168 eKr.) myötä Jerusalemissa valtaan nousseen hasmonealaisdynastian aikana liike tunnettiin jo nimeltä. Sille tunnusomaisia olivat usko ruumiin ylösnousemukseen, viimeiseen tuomioon ja enkeleihin sekä kirjoitettua lakia selittävään ”suulliseen tooraan”. Kyseessä oli ”maallikkoliike”, joka temppelin ja papiston sijaan ryhmittyi synagoga- ja rabbi-instituutioiden ympärille (temppeliä ja papistoa sinänsä väheksymättä).                           

Farisealaisuuden ymmärtämisen kannalta on olennaista ottaa huomioon Aleksanteri Suuren (356-323 jKr.) valloitusten myötä syntyneen hellenistisen (kreikankielisen) imperiumin ja myöhemmän Rooman valtakunnan ”kulttuurisotatilanne”: juutalaisuutta ympäröi läpitunkeva pakanallinen kulttuuri, joka uhkasi valitun kansan identiteettiä.

Tilanteen ahdistavuus välittyy hyvin Makkabilaiskirjojen kuvauksista: temppeli häpäistään toistuvasti, ympärileikkaus ja lain vaatimien rituaalien noudattaminen yritetään kieltää, Jerusalemiin rakennetaan kreikkalainen gymnasion, jossa nuoret miehet urheilevat alastomina sekä varuskunta, joka terrorisoi kaupunkia, juutalaisia painostetaan imperiumin yhtenäisyyden nimissä uhraamaan pakanajumalille. Ja aina oli tietysti niitä, jotka olivat valmiita mukautumaan paineeseen.

Fariseusten ratkaisu tähän oli tarkka lain käskyistä sekä suullisesta toorasta kiinni pitäminen. Laista pyrittiin luomaan yhä yksityiskohtaisempi järjestelmä, joka erotti valitun kansan pakanoista arjen konkretian tasolla. Sanan ”fariseukset”, hepreaksi ‏פְּרוּשִׁים eli perushim voisikin suomentaa ”erottautujat” tai ”eristäytyjät”. Fariseukset olivat ilmeisesti suosittu liike tavallisen kansan keskuudessa, kun taas saddukeukset (jotka muun muassa eivät uskoneet ylösnousemukseen eivätkä enkeleihin) olivat enemmän hellenisti- ja roomalaisvaikutteisen pappiseliitin liike.

Tituksen tuhottua Jerusalemin temppelin ensimmäisessä juutalaissodassa vuonna 70 jKr. juutalaisuus jäi lopullisesti ilman temppeliliturgiaa ja uhrijumalanpalvelusta. Sen seurauksena farisealaisuuden vahvin kilpailija – temppelikultin ympärille ryhmittynyt saddukealaisuus – kuihtui. Niinpä nykyinen rabbiininen juutalaisuus juontaakin juurensa nimenomaan farisealaisuuteen. Fariseusten vaalima suullinen toora tallennettiin Talmudiin (pääasiassa 400-500-luvuilla).

Jeesuksen suhde fariseuksiin  

Evankeliumien valossa on selvää, että Jeesuksen suhde fariseuksiin oli jännitteinen. Fariseukset suhtautuivat Jeesuksen toimintaan epäluuloisesti, arvellen jopa, että hän karkotti pahoja henkiä pääpaholaisen avulla (Matt. 9:34). Jeesus puolestaan lateli fariseuksille suorempia sanoja kuin ehkä kenellekään muulle: he olivat hänen mielestään ”sokeita typeryksiä”, ”käärmeitä ja kyykäärmeitten sikiöitä” sekä ”kuin kalkilla valkaistuja hautoja – ulkoa kauniita mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja muuta saastaa”. ”Kuinka te pääsisitte helvetin tuomiota pakoon”, ihmettelee Jeesus (vrt. Matt. 23:13-36).

Voimakkaan kielenkäytön vuoksi voi jäädä huomaamatta, että evankeliumien mukaan Jeesuksella oli myös positiivisia kohtaamisia fariseusten kanssa: Nikodemos tuli yöllä hänen luokseen, tunnusti hänet Jumalan lähettämäksi opettajaksi (Joh. 3:2), ja Jeesus keskusteli hänen kanssaan lämpimässä sävyssä. Kun neljännesruhtinas Herodes tavoitteli Jeesusta tappaakseen hänet, fariseukset varoittivat häntä. Apostolien teoissa Gamaliel-niminen fariseus antaa suurelle neuvostolle eli Sanhedrinille viisaan neuvon suhtautumisessa Jerusalemin alkuseurakuntaan. (Ap. t. 5:35-39).

Tämä kertonee siitä, että fariseusten joukossa oli myös aidosti hurskaita ja vilpittömiä ihmisiä. Evankeliumien kritiikkiä ei tulekaan pitää objektiivisena kuvauksena historiallisesta farisealaisuudesta, rabbiinisesta juutalaisuudesta puhumattakaan (juutalaiset ovat välillä – varmaan perustellustikin – olleet huolissaan siitä, että fariseus-käsite voi ruokkia kristittyjen keskuudessa antisemitistisia stereotypioita).

Lisäksi Jeesusta itseään voi itse asiassa pitää laajassa mielessä fariseusten liikkeen kriittisenä, reformistisena jäsenenä: Jeesus antoi kutsua itseään rabbiksi, hän osallistui aktiivisesti synagogajumalanpalvelukseen sekä fariseusten tavoin uskoi ylösnousemukseen, viimeiseen tuomioon ja enkeleihin. Opin ja teologian tasolla hän oli siis lähellä fariseuksia.

Selvältä kuitenkin vaikuttaa, että Jeesuksen mielestä hänen aikansa farisealaisuudessa oli jotain pahasti vialla. Jokin ”hengellinen sairaus” oli päässyt leviämään laajalle sen piirissä.

Mitä farisealaisuudessa oli pielessä?

Evankeliumeja tarkoin lukiessa voi mielestäni havaita, että Jeesuksen fariseuksiin kohdistuvassa kritiikissä on kaksi kärkeä:

1. Fariseukset ovat Jeesuksen mielestä epäaitoja. Hän käyttää heistä toistuvasti ilmausta ὑποκριτής (hypokritees). Se suomennetaan usein teeskentelijäksi tai ulkokullatuksi, mutta mahdollinen käännös olisi ilmeisesti myös näyttelijä. Jeesuksen ajatus näyttää olevan, että fariseusten hengellinen ja moraalinen elämä on yhtä suurta ”larppausta”, roolin vetämistä.

He tekevät tekoja ja puhuvat sanoja, joiden valossa Jumalan kunnian sekä hyvyyden ja totuuden tulisi olla heille itseisarvoisia. Tosiasiassa he tekevät kuitenkin kaiken sosiaalisen statuksen – muilta ihmisiltä saadun huomion – vuoksi. Kuten hän eksplisiittisesti toteaa:

”Kaiken minkä tekevät, he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.” (Matt. 23:5-7)

2. Edellisestä johtuen kehälliset asiat käytännössä ohittavat tai jopa syrjäyttävät sen, mikä tulisi olla hengellisessä elämässä ensisijaista:

”Te teeskentelijät! Te maksatte kymmenykset jopa mintusta, tillistä ja kuminasta, mutta laiminlyötte sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden. Näitä teidän pitäisi noudattaa, noita muitakaan unohtamatta. Te sokeat oppaat! Hyttysen te siivilöitte, mutta nielaisette kamelin!” (Matt. 23:23-24, vrt. Luuk. 11:42)

Tästä johtuen fariseukset Jeesuksen mielestä saavat lopulta aikaan pahaa, vaikka he periaatteessa, asiatasolla, tavoittelevat hyvää. ”He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa.” (Matt. 23:4) He ”kiertävät maat ja meret hankkiakseen edes yhden käännynnäisen”, mutta ”tekevät hänestä helvetin oman, kahta vertaa pahemman kuin itse ovat.” (Matt. 23:15) He ”vievät leskiltä talot ja latelevat pitkiä rukouksiaan vain näön vuoksi.” (Matt. 23:14)

Kaikki ongelmat palautuvat syvemmän tason, ”sydämen”, kääntymättömyyteen. Fariseukset ovat ”kovasydämisiä” (Mark. 10:5; Matt. 19:8). He – ainakin tietyiltä osin – pyrkivät oikeaan käytökseen ja vaativat sitä kovaäänisesti muilta, mutta ihmisen olennaisin osa, sisin, on kääntymätön.

”Te puhdistatte maljanne ja vatinne ulkopuolelta, mutta mitä niissä on sisällä: riistoa ja hillittömyyttä! Sinä sokea fariseus, puhdista malja ensin sisältä, muuten sitä ei saada ulkopuoleltakaan puhtaaksi!” (Matt. 23:25-26)

Sielunpohja ja ego

Itse olen hahmottanut farisealaisuuden perusongelman parhaiten mystiikan teologian käsitteistön avulla. Kuten totesin kirjoituksessani Kristillinen syvämietiskely, mystiikan teologian tradition mukaan ihmisellä on ikään kuin kaksi mahdollisuutta identifioida, paikantaa, itsensä. Valheminä eli ego syntyy ja elää varauksettomasta samaistumisesta sielun kykyihin eli ajatuksiin, aistimuksiin, mielikuviin, tunteisiin ja tarpeisiin. Varaukseton samaistuminen niihin johtaa siihen, että ihmisen koko olemassaolo on niiden varassa, mistä johtuen ego on kroonisen tyytymätön ja loputtoman nälkäinen haluten koko ajan lisää kaikkea mahdollista.

Ihminen voi kuitenkin löytää sisältään olemisensa todellisen ytimen eli sydämen tai sielunpohjan, jossa hänen olemassaolonsa jollain tavalla ”koskettaa” ikuista ja täydellistä Olemassaoloa, Jumalaa. Sielunpohjasta ihminen löytää täydellisen rakkauden eli Jumalan, joka tyydyttää hänen syvimmät tarpeensa. Sieltä käsin ihminen voi myös havaita, ettei hän ole yhtä kuin ajatuksensa, mielikuvansa ja tarpeensa. Sen sijaan niihin voi suhtautua ikään kuin olosuhteina, jotka tulevat ja menevät. Se vähentää niiden voimaa ja mahdollistaa sisäisen hiljaisuuden, yksinkertaisuuden ja läsnäolon tässä hetkessä. Se puolestaan mahdollistaa vilpittömyyden, anteliaan rakkauden suhteessa lähimmäisiin sekä hyvyyden, totuuden ja Jumalan kunnian tavoittelemisen itseisarvona egon ruokkimisen sijaan.

Kaikki toiminta voi pohjautua sielunpohjaan tai egoon. Hengellisen elämän tarkoitus on tietysti johdattaa ihminen sielunpohjaan, kohtaamaan siellä sekä elävän Jumalan että todellisen itsensä. Hengellinen elämäkin voi kuitenkin vääristyä egopohjaiseksi. Sen sijaan, että ihminen suuntautuisi itsensä ulkopuolelle – kohden Jumalaa ja Jumalan tähden kohden lähimmäistään – ego ryhtyy hankkimaan itselleen vaikkapa ”hyvän uskovaisen” tai ”oikeassa olevan” statusta. Tällöin hän voi – juuri kuten fariseukset – tehdä joitakin sinänsä hyviä asioita, vaikkapa rukoilla ja käydä hengellisissä tilaisuuksissa mutta ”vain siksi, jotta hänet huomattaisiin”.

Aidot suuret hyveet ja Pyhän Hengen lahjat – ennen kaikkea kyky rakastaa ja antaa itsensä anteliaasti – edellyttävät todellista yhteyttä sisimpään, sielunpohjaan ja sieltä virtaavaan Jumalan rakkauteen ja valoon. Ego on liian nälkäinen ja itseensä käpertynyt antaakseen voimaa niihin eikä egopohjainen hengellisyys kykene niitä synnyttämään. Siksi käy, kuten Jeesus kuvaa, että egomotivoitunutta hengellistä elämää elävä noudattaa ehkä tiettyjä haluamansa statuksen edellyttämiä tapoja, mutta ”lyö laimin sen, mikä on tärkeintä – oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden”.

Vaarallinen mutta vaikeasti tunnistettava sairaus

Yllä kuvatulla tavalla tulkittuna on ymmärrettävää, miksi fariseukset kokivat Jeesuksen niin hirvittäväksi uhaksi. Inkarnoituneena Jumalana Jeesus oli itse lihaksi tullut Totuus ja Rakkaus, ja egolle totuus ja rakkaus ovat pahin mahdollinen uhka. Se nimittäin elää valheesta – kuten itsekeskeisistä fantasioista ja mielikuvista – ja rakkauden korvikkeista, esimerkiksi muilta ihmisiltä saatavasta huomiosta. Jos ihminen nöyrtyy totuuden edessä ja tulee siten valmiiksi vastaanottamaan aidon rakkauden, ego tuhoutuu.

Näin tulee myös ymmärrettäväksi, miksi Jeesus oli niin huolestunut farisealaisuudesta (tai pikemminkin liikkeen piiriin levinneestä hengellisestä korruptiosta). Kyse on sydämen lankeemuksesta, jota raunioittaa aidon hengellisen elämän todella tehokkaasti, mutta jota voi olla käytännössä mahdoton saada ”kiinni” teologisesti tai filosofisesti. Se voi kätkeytyä melkeinpä minkälaisen tahansa hengellisyyden tai ylipäätään hyvään pyrkimisen alle. Koska se kätkeytyy hyvään pyrkimisen alle, sitä on vaikea tunnistaa, ja vaikka sen tunnistaisikin, sitä voi olla sosiaalisesti vaikea vastustaa, koska helposti näyttää siltä, että sitä vastustaessaan vastustaa hyvyyttä.

C.S. Lewis havainnollistaa farisealaisuuden vaivihkaista, korruptoivaa vaikutusta kirjassa Paholaisen kirjeopisto maljapuheessa, jonka hän on pannut helvetillisen kansliapäällikkö Poran suuhun:

Saatan nähdä ja haistaa, että jopa näin sota-aikana koulumme viinikellarista on löytynyt muutama tusina pulloa vanhan, hyvän vuosikerran Fariseusta. — Katsokaa noita kipunoivia säikeitä, jotka kiemurtelevat ja vääntelehtivät syvällä tumman juoman sydämessä aivan kuin kamppaillen keskenään. Sitä ne juuri tekevätkin.

Tiedättekö, kuinka tämä laatuviini on valmistettu? Herkän maun aikaansaamiseksi on erilaisia fariseuslajikkeita poimittu, tallottu ja pantu käymään yhdessä. Viiniä varten on valittu juuri ne fariseusryhmittymät, jotka vastustivat toisiaan kaikista kiivaimmin. Osaa eivät kiinnostaneet muut kuin pykälät, pyhäinjäännökset ja rukousnauhat, toiset keskittyivät vaatimattomaan pukeutumiseen, vakavuuteen ja pikkumaiseen pidättäytymiseen viinistä, korttipelistä ja teatteriharrastuksesta. Yhteistä kaikille oli heidän omahyväisyytensä ja lähestulkoon ääretön etäisyys siinä, mitä he todellisuudessa edustivat, mihinkään sellaiseen, mitä Vihollinen todellisuudessa edustaa tai on käskenyt.

Kummankin ryhmittymän todellinen ja elävä oppisisältö oli muiden uskontojen julmuus. Parjaus oli niiden evankeliumi ja panettelu niiden liturgia. Kuinka he vihasivatkaan toisiaan tuolla ylhäällä, missä aurinko paistoi! Kuinka paljon enemmän he vihaavatkaan toisiaan nyt, kun heidät on ikuisiksi ajoiksi saatettu yhteen, muttei sovitettu. — Uskonto on edelleen se väline, jonka avulla saamme houkuteltua ihmiset kaikista herkullisimpiin synteihin. Epäpyhyyden kaunis kukka voi kasvaa ainoastaan pyhyyden välittömässä läheisyydessä. Missään emme kiusaa yhtä menestyksekkäästi kuin alttarin portailla.

Farisealaisuus nykyään?

Minkälaisia muotoja farisealaisuus voisi saada nykypäivänä? Kuten totesimme, farisealaisuutta on vaikea tunnistaa. Kyse on ennen kaikkea sydämen lankeemuksesta. Koska emme näe toistemme sydämiin, meidän lienee hyvä olla tarkkoja, ettemme ala paholaisen iloksi nuijia toisiamme sillä leimakirveellä (jota sitäkin on historian saatossa riittävästi harrastettu).

Melko hyvä ”fariseushälytin” voisi olla kysymys, keskitynkö hengellisessä ja moraalisessa elämässäni aidosti olennaiseen? Keskitynkö siihen ”oikeudenmukaisuuteen, hyvyyteen ja laupeuteen”, joka on ”laissa tärkeintä” vai olenko keskittynyt ”maksamaan kymmenyksiä mintusta, tilleistä ja kuminasta” ja samalla laiminlyönyt tärkeimmän?

Jos olen vaikkapa katolilainen, jolle eukaristia on rakas ja tärkeä (kuten on hyvä olla), olennaista lienee iloita siitä, että voin vastaanottaa eukaristian vaikka päivittäin ja jakaa sen siunausta eteenpäin iloiten ja rakastaen. Sen sijaan olennaista ei ole ehkä miettiä hirveän paljon sitä, viettääkö se ja se ulkomainen piispa messua riittävän arvokkaasti tai ottaako tuo vierustoveri kommuunion vastaan oikealla tavalla polvillaan kielelle.

Jos olen katolilainen, jolle Vatikaanin II kirkolliskokous on tärkeä (kuten myös kannattaa olla), olennaista lienee keskittyä Vatikaani II:n perusajatuksen mukaisesti välittämään evankeliumia tuoreelle tavalla nykymaailmalle. Sen sijaan olennaista ei ehkä ole keskittyä paheksumaan kirkon konservatiiveja.

Jos olen luterilainen, jolle puhdas vanhurskauttamisoppi sekä lain ja evankeliumin erottaminen ovat tärkeitä, sitten kannattanee keskittyä iloitsemaan evankeliumin vapaudesta ja Kristuksen rakkaudesta ja välittää evankeliumia siitä osattomille. Sen sijaan olennaista ei välttämättä ole hioa vanhurskauttamisoppia käsitteellisesti vieläkin tarkemmaksi ja paheksua niitä kristittyjä, jotka eivät ole siinä yhtä taitavia – mutta jotka saattavat kuitenkin käytännössä julistaa evankeliumia enemmän.

Jos olen sekulaari nykyihminen, jota uskonto ei erityisemmin kiinnosta, mutta jolle on tärkeää edistää sosiaalista oikeudenmukaisuutta, lienee tärkeää olla valppaana sen suhteen, että oikeudenmukaisuus, jota edistän, todella on oikeudenmukaisuutta eikä jotain muuta. Samalla on ehkä hyvä olla tarkkana, että todella keskityn edistämään positiivista oikeudenmukaisuutta enkä negatiivisesti paheksumaan ja tuomitsemaan ihmisiä, jotka eivät osaa olla yhtä ”oikeudenmukaisia” kuin minä.

Ja niin edelleen.

Miten sitten välttää farisealaisuutta? Patenttiratkaisua tuskin voi antaa, koska kuten todettiin, kyse on sydämen lankeemuksesta. Epäilemättä kaikesta sellaisesta on apua, joka pyrkii viemään meitä sisimpään, sielunpohjan hiljaisuuteen eli jossa kohtaa itsensä ja Jumalan rakkauden: rippi, sydämen vilpitön avaaminen hengellisessä ohjauksessa, säännöllinen omantunnon tutkiminen, hiljainen, meditatiivinen rukous, eukaristian säännöllinen vastaanottaminen ja eukaristinen hartaus, lapsenomainen suhde Jumalaan rakastavana Isänä. Koska kaikki voi kuitenkin myös vinoutua, ehkä paras keino on vain suuntautua yhä syvemmin itseni ulkopuolelle, kohti yksinkertaista ja vilpitöntä Jumalan rakastamista ja muiden auttamista.