JOONA KORTENIEMI

Sain viikko-pari sitten luettua hengellisen klassikon, Seppo A. Teinosen suomentaman pyhän Ristin Johanneksen kirjan Pimeä yö (La Noche Oscura). Lukukokemus oli vaikuttava ja herätti runsaasti ajatuksia. Kirjoittaja, pyhä Ristin Johannes (Juan de la Cruz), oli espanjalainen pappi, mystikko ja karmeliittaveli, joka eli vuosina 1542-1591. Espanjassa elettiin tuolloin recogimienton eli ”kokoamuksen” nimellä tunnettua hengellisen, erityisesti mystisen ja askeettisen kirjallisuuden kultakautta.

Karmeliitat ovat sääntökunta, joka on tunnettu askeettisesta spiritualiteetistaan sekä sen kirkolle lahjoittamista monista pyhimyksistä, eritoten mystikoista. Ristin Johanneksen ohella tunnetuimpia karmeliittoja ovat pyhä Jeesuksen Teresa (1515-1582) eli Avilan Teresa, Ristin Johanneksen aikalainen ja ystävä, pyhä Jeesus-lapsen Teresa (1873-1897) eli Lisieux’n Teresa tai ”pikku-Teresa” sekä pyhä Ristin Teresa Benedicta (1891-1942) eli Edith Stein. Kaikki todella vaikuttavia ja rakastettuja hengellisiä hahmoja.

Ristin Johannes tunnetaan hengellisten kirjojensa ja runojensa ohella erityisesti siitä, että yhdessä Avilan Teresan kanssa hän uudisti karmeliittasääntökunnan palauttamalla sille sen aiemmat, askeettisemmat säännöt. Näin syntyi uusi ”paljasjalkaisten karmeliittojen” sääntökunta (Ordo Carmelitarum Discalceatorum). Uudistus herätti suorastaan käsittämättömän voimakasta vastustusta. ”Kengälliset” karmeliitat muun muassa vangitsivat Ristin Johanneksen Toledon luostariin yhdeksän kuukauden ajaksi vuonna 1571. Vankeuden aikana häntä ruoskittiin viikoittain sekä pidettiin pimeässä, ikkunattomassa vankisellissä, joka oli noin kaksi metriä leveä ja kolme metriä korkea. Puhuttelevaa on, että monet kauneimmista hengellisistä runoistaan hän kirjoitti juuri vankeutensa aikana.

Morsiusmystiikkaa

Kirja alkaa Ristin Johanneksen (mahdollisesti vankeudessa) kirjoittamalla herkällä runolla ”Pimeä yö”, joka antaa nimen koko teokselle. Runo on näennäisen eroottinen: sen minä-kertoja lähtee yöllä ”talostaan” tapaamaan ”salaa” rakastettuaan, ylkäänsä, ”sulaen” yhdeksi hänen kanssaan ja muuttuen hänen kaltaisekseen. Runon tausta on kristillisessä morsiusmystiikassa, jonka päämäärä on ”yhtymys” (unio) Jumalan kanssa. Morsiusmystiikka pohjaa ajatukseen miehen ja naisen välisen seksuaalisen rakkauden sekä Jumalan ja ihmisen välisen rakkauden analogisuudesta.

Aviollinen yhtyminen ja seksuaalinen nautinto nähdään siinä heijastuksena (tietysti vain kalpeana ja vaillinaisena) siitä kaiken kaipauksen täyttymyksestä, jonka ihminen voi löytää yksin Jumalassa, joka on kaiken hyvyyden ja olemassaolon täyteys. Yhtymällä partisipaation kautta Jumalaan ihminen jumalallistuu. Hän tulee osalliseksi jumalallisista ominaisuuksista ja muuttuu siten Jumalan kaltaiseksi: rakastavaksi niin kuin Jumala on Rakkaus ja pyhäksi niin kuin Jumala on Pyhä.

Aistien yö

Tämän jälkeen runoa selitetään säe säkeeltä ja osoitetaan, kuinka se kuvaa hengellisen elämän vaiheita, mystistä tietä kohti Jumalaa, ”pimeässä yössä” ja ”salaa”. Kirja on syntynyt pastoraalisesta tarpeesta. Alun voimakkaiden tunteiden ja hengellisten kokemusten jälkeen moni hengellisen heräämisen kokenut ja rukouselämän aloittanut joutuu vastoin odotuksiaan ”pimeyteen ja kuivuuteen”: menettää kokemuksen Jumalan läsnäolosta ja sen synnyttämän lohdutuksen. Kirja osoittaa, miksi.

Kokeneen sielunhoitajan tarkkanäköisyydellä Ristin Johannes analysoi, miten hengellisissä ”aloittelijoissa” on heidän kokemuksistaan huolimatta (ja osin juuri niistä johtuen) paljon epätäydellisyyksiä: suuria luuloja itsestä, huomionkipeyttä, turhamaisuutta, takertumista kokemusten synnyttämään mielihyvään, kyvyttömyyttä tunnustaa lankeemuksensa ja heikkoutensa sekä siitä johtuvaa tekopyhyyttä ja epärehellisyyttä. Aloittelijoiden hengellinen elämä on siis usein enemmän itsekeskeistä kuin Jumala-keskeistä: Jumalan kunnian sijaan keskiössä on omat hengellisen mielihyvän tunteet.

Rakastavan vanhemman tavoin Jumala sietää aloittelijoiden heikkouksia. Hän antaa heidän usein kokea runsasta mielihyvää vuodattamalla kontemplaation heihin sielun aistisen osan kautta, jotta heillä olisi alkuvaiheessa motivaatiota rukoukseen ja itsensä kuolettamiseen. Rakastavana Isänä Jumala haluaa kuitenkin myös lastensa kasvavan hänen tuntemisessaan. Siksipä hän, kun aika on kypsä, ottaa heiltä hengelliset nautinnot pois vuodattamalla kontemplaation heihin aistisen osan sijaan sielun henkisen osan kautta. Tällöin sielu, joka on tottunut kokemaan aistisia nautintoja, hätääntyy luullessaan menettäneensä Jumalan läsnäolon. Hän kokee heikkoutta, pimeyttä ja kuivuutta.

Kun aistit ovat nyt ilman mielihyvän ja tyydytyksen tunteita, sielu joutuu tuntemaan syntisyytensä huomatessaan itsessään paljon takertumista katoavaan. Kaikki tämä on kuitenkin sielulle hyväksi: se nöyrtyy, kypsyy, puhdistuu ja tiedostaa riippuvuutensa Jumalasta. Tosiasiassa sielu on nyt lähempänä Jumalaa kuin aiemmin, vaikkei se koekaan niin. Se saa jatkuvasti osakseen Jumalan armoa eli valoa ymmärrykseensä ja voimaa tahtoonsa, vaikka se tuleekin sille sen huomaamatta eli ”pimeän kontemplaation” kautta.

Hengen yö

 Aistien pimeän yön jälkeen seuraa Ristin Johanneksen mukaan usein seesteinen jakso. Sielu on nyt puhtaampi ja vapautuneempi aistisista sidonnaisuuksista. Se on oppinut tuntemaan Jumalan läsnäoloa aiempaa hengellisemmällä tavalla. Se kokee nyt suurempaa ja puhtaampaa rauhaa kuin aikaisemmin. Ristin Johanneksen mukaan näin puhdistuneeseen sieluunkin on kuitenkin jäänyt pahojen tottumusten ja kiintymysten ”juuria”. Jotta sielu olisi valmis yhtymään Jumalaan, tarvitaan vielä varsinainen pimeä yö eli ”hengen pimeä yö”. Aistien pimeä yö on vasta oksien katkaisemista, hengen pimeässä yössä himot, halut ja takertuminen katoavaan revitään sielusta juurineen pois.

Hengen pimeässä yössä Jumala vuodattaa kontemplaationsa sieluun edellistäkin korkeammalla ja hengellisemmällä tavalla, tavalla, joka on käsittämätön kaikille sielunkyvyille. Ne – ymmärrys, tahto ja muisti – jäävät näin ”pimeyteen ja kuivuuteen”. Ristin Johannes painottaa, että Jumalan vuodattama kontemplaatio ei ole itsessään pimeää vaan päinvastoin kirkasta ja jumalallista. Ihmisen näkökulmasta se on kuitenkin pimeää siinä merkityksessä, että ihminen ei pysty sitä aistimaan eikä ymmärtämään. Niinpä sielu kokee nyt aistien yötäkin ankarampaa Jumalan poissaoloa sekä tiedostaa heikkoutensa ja puutteensa entistäkin syvemmin. Se aiheuttaa sielulle ankaraa kärsimystä mutta juuri siten se puhdistaa sielun, nöyryyttää sen ja vapauttaa sen kaikesta katoavan orjuudesta, tehden sen näin kelvolliseksi yhtymään Jumalaan.

Ajatuksia

Ristin Johanneksen kaltaisen pyhimyksen teksteihin on tietysti suhtauduttava suurella nöyryydellä. Tietyt pyhät näyttävät selvästi kokeneen sen, mitä hän kirjassaan kuvaa. Esimerkiksi itselleni rakkaaksi tullut pyhä Faustina Kowalska (1905-1938) kuvaa päiväkirjassaan (Diary of Saint Maria Faustina Kowalska: Divine Mercy in My Soul) hengellistä kehitystään, joka noudattaa hämmästyttävän tarkasti Pimeässä yössä kuvattua kaavaa.

Kirjassa esitetty hyvin tarkka ja yksityiskohtainen kuvaus hengellisen elämän vaiheista voi ehkä kuitenkin kääntyä myös itseään vastaan, jos se ymmärretään niin, että jokaisen pitäisi kulkea täsmälleen sitä noudatteleva polku. Voi ehkä käydä niin, että Jumalan kunnian sijaan keskittyykin analysoimaan sitä, missä hengellisessä vaiheessa mahtaa tällä hetkellä olla. Silloin lankeaakin ikään kuin mutkan kautta juuri siihen itsekeskeisyyteen, josta kirja pyrkii varoittamaan. Ja tämä lienee tarpeetonta siksi, koska näyttää selvältä, että kaikkien pyhienkään hengellinen elämä ei ole mennyt Pimeässä yössä kuvailtujen vaiheiden mukaisesti. Pyhyys on siis mahdollista ilman sitä.

Pimeä yö on tarkoitettu ensisijaisesti kontemplatiivista elämää viettäville sääntökuntalaisille. Jotta sen sanoma soveltuisi paremmin aktiivista elämää viettäville maallikoille, sitä voi ehkä sopivasti täydentää esimerkiksi ”arjen pyhimykseksi” kutsutun pyhän Josemaría Escriván (1902-1975) ajatuksilla. Jokainen kristitty tarvitsee epäilemättä puhdistusta, mutta ehkä se ei tapahdu aina välttämättä sisäisten koettelemusten kautta.

Sen sijaan kontemplatiivisesti vastaanotettuna tavallinen arkielämäkin – työ, opiskelu, perhe-elämä, ihmissuhteet – tarjoavat loistavasti ”pimeää yötä”, tilaisuuksia pyhittyä: työn yksitoikkoisuus tarjoaa mahdollisuuden olla kärsivällinen, hankalat ihmiset tarjoavat mahdollisuuden antaa anteeksi, epäonnistumiset tarjoavat tilaisuuden nöyrtymiseen, tarvitsevat lähimmäiset mahdollisuuden omastaan luopumiseen. Kuten pyhä Josemaría sanoo hauskasti kuuluisassa Tie-kirjassaan: ”Älä ajattele: Tuo ihminen on ärsyttävä. Ajattele: Hän auttaa minua pyhittymään.”

Lopuksi Ristin Johanneksen Pimeän yön voi nostaa esille loistavana metodologisena havaintoesityksensä siitä, millaista kristillisen teologian tulisi parhaimmillaan olla. Kirjassa yhdistyvät nimittäin vaikuttavalla tavalla valtava teologinen ja filosofinen oppineisuus henkilökohtaiseen pyhyyteen ja syvään hengelliseen kokemukseen. Kirja on ikään kuin tieteellisen tarkka tutkimusraportti Ristin Johanneksen omista sekä hänen sielunhoidettaviensa kokemuksista Jumalan mysteerin äärellä. Kirjoittaja näyttää näin, miten teologi voi olla yhtä aikaa viimeisen päälle oppinut ja älykäs tiedemies sekä samalla Hengessä palava Jumalan mies tai nainen, Jeesuksen seuraaja. Tässä olisi ehkä opittavaa erityisesti meille suomalaisille teologeille.