EMIL ANTON

Reilu pari vuotta sitten arvioin tällä blogilla Liisa Väisäsen kirjan Kaikki Italiani ja reilu vuosi sitten jatko-osan Enemmän Espanjaa. Nyt on vuorossa sarjan kolmas osa, tänä vuonna julkaistu Ranska, rakkaudella. Useampi blogi on jo esitellyt kirjaa, aika lailla poikkeuksettoman positiivisesti (ks. tämä, tämä, tämä, tämä ja tämä) ja Väisäsen asiantuntevuutta ylistäen. Itse aion aiempien arvioitteni tapaan sekä kehua että kritisoida, sillä kirja on jälleen taattuun väisäsmäiseen tyyliin sekoitus herkkua ja humpuukia.

Aloitetaan kuitenkin siitä perusfaktasta, että Ranska on jo pitkään ollut maailman suosituin matkakohde, ja syystä. Kuten Väisänen osoittaa, maassa on kyse paljon enemmästä kuin Eiffel-tornista ja patongeista. Pelkkä käsillä olevan kirjan tunnelmallinen kansikuva houkuttelee voimakkaasti lähtemään Ranskaan. Matkakuumetta lisäävät pitkä ja mielenkiintoinen historia sekä eri maakuntien kuten Normandian, Bretagnen, Alsacen, Languedocin ja Provencen erityispiirteet.

Tämän blogin kannalta minua kiinnostaa eniten Ranskan hengellinen, katolinen ja kulttuurinen perintö. Se onkin ollut äskettäin esillä, kun Notre Damen katedraalin palo sai osakseen kansainvälistä huomiota. Itselleni aihe on sikäli ajankohtainen, että pääsin käymään Ranskassa ja Notre Damessa ensi kertaa viime tapaninpäivänä, jolloin minulla oli Pariisissa vajaa päivä aikaa ennen jatkolentoa. Notre Damen jälkeen kiiruhdin näkemään Sainte-Chapellen, Eiffel-tornin ja Louvren museon Hammurabin lakeineen. Sacré Coeuriin en enää ehtinyt, mutta päädyin sattumalta Rue du Bac -kadulle, missä sijaitsee Marian ilmestymisen ja ihmeellisen medaljongin (miraculous medal) pyhäkkö.

Huomaan, että Pariisin-prioriteettini ovat hieman erilaiset kuin Väisäsellä, joka ohittaa nopeasti Notre Damen eikä mainitse ollenkaan Sainte-Chapellea, Sacré Coeuria tai Rue du Bacia. Pariisin ulkopuolella ykköskohteitani olisivat varmaankin Taizé, Lourdes, Chartres, Lisieux ja Avignon, mutta Väisänen ei sano näistäkään sanaakaan. Tunnen kuitenkin Ranskaa Väisäsen kirjasarjan maista kaikkein vähiten, joten otan kirjan oppimismahdollisuutena.

Uutta ja mielenkiintoista, ainakin minulle

Yksi Ranskan historian merkittävimmistä teologeista ja filosofeista on skolastisen metodin isänäkin pidetty Pierre Abélard (1079-1142). Tunsin Abélardin nimeltä, mutta en tiennyt mitään hänen hurjasta rakkaustarinastaan nuoren Héloïsen kanssa, joka johti paitsi lapsen syntymään, myös Abélardin kuohintaan ja siitä seuranneeseen hirttotuomioon. Ranskaa paremmin tuntevalle vaimolleni tässä ei ollut mitään uutta, ja Wikipediankin mukaan Abélardin rakkaustarina on hänen teologiaansa kuuluisampi.

Abélardin ja Héloïsen hauta ja heistä kertova talo ovat kuulemma romantikkojen ehdottomia käyntikohteita Pariisissa, ja rakastavaisten kirjeenvaihto on julkaistu kenen tahansa luettavaksi.

Entä tiesitkö, minne suunnata, jos haluaisit vierailla Ranskan renessanssikuninkaiden (Ludvig XII ja Frans I) linnassa? Minä en tiennyt, muistin vain, että Frans I oli yksi avainnimistä reformaatioajan Euroopan (ja Trenton konsiilin järjestämisen) monimutkaisessa historiassa. Oikea vastaus on Loiren laakso, joka on kuuluisa yli kolmestasadasta linnastaan. Valois ja Orléans -sukujen kuninkaat asuivat 1500-luvulla Blois’n linnassa, jolla on tuhat vuotta historiaa ja jonka neljä palatsia muodostavat huikean kokonaisuuden. Linnassa tarjoiltiin myös aikanaan ensimmäiset croissantit.

Entäpä kauneimmat goottilaiset katedraalit? Ne löytyvät Normandiasta, missä tutustumisen arvoisia näyttävät olevan ainakin Rouenin (maailman kolmanneksi korkein kirkko Ulmin ja Kölnin jälkeen) ja Bayeux’n katedraalit. Vanhin goottilainen kirkko puolestaan on Pariisin kupeessa sijaitseva Saint-Denis. Väisänen selittää goottilaisen arkkitehtuurin takana olevaa teologis-tieteellis-taiteellista ajattelumallia:

Goottilaisen rakentamisen tärkeimpiä teologisia ajatuksia on musiikin mittasuhteiden noudattaminen. [–] Goottilaisena aikana ajateltiin, että musiikki voi tavoittaa jotain maailmankaikkeuden harmoniasta, josta tietenkin vastuussa on Jumala itse. [–] Tuon ajan mittasuhteet olivat oktaavi, kvartti ja kvintti eli 1:2, 4:3 ja 3:2. Niinpä tyylipuhtaasta goottikirkosta ei löydy muita mittasuhteita.

Paitsi historiallisesti ja hengellisesti, Ranska on kiehtova maa myös kielellisesti. Tiesit varmaan, että Ranskassa puhutaan ranskaa, mutta maasta löytyy myös mielenkiintoisia vähemmistökieliä, niin romaanisia kuin muitakin (enkä tarkoita nyt uusia tulijoita kuten arabiaa tai turkkia). Miten olisi perehtyminen galloon, oksitaaniin, bretoniin tai baskiin?

Vanhempia ja uudempia uskonsankareita

Ranskan suurista pyhimyksistä Väisänen mainitsee Jeanne d’Arcin, vaatimattoman tytön, joka ihmeellisesti johti Ranskan joukot voittoon englantilaisista satavuotisessa sodassa 1400-luvulla, ja Bernhard Clairvauxlaisen, 1100-luvun suuren saarnaajan, joka oli tärkeä vaikutin myös Lutherille.

Uudemman ajan uskovista esitellään Antoine de Saint-Exupéry (1900-1944), kuuluisan Pikku Prinssin kirjoittaja, ja Abbé Pierre (1912-2007), joka aloitti Suomeenkin levinneen Emmaus-liikkeen. De Saint-Exupéry oli lentäjä, joka putosi ja kuoli traagisesti toisessa maailmansodassa. Hänellä oli vahva usko, ja hänen Pikku Prinssinsä on Kristus-kuva, ”ihmisen kaltainen ja kuitenkin tullut jostain toisaalta, taivaasta”.

”Köyhien enkeli” Abbé Pierre puolestaan oli aikaansa edellä, kun hän puhui kierrätyksen merkityksestä jo 1950-luvulla. Nykyään Ranskan laki kieltää ruoan heittämisen pois: jokaisen ravintolan ja ruokakaupan täytyy tehdä sopimus hyväntekeväisyysjärjestöjen kanssa tähteiden toimittamisesta. Sama Suomeen, kiitos!

Huolimattomuusvirheitä ja humpuukia

Kuten sanottu, mielenkiintoisen tiedon lisäksi kirjassa on (edellisten osien tapaan) vähän sitä sun tätä outoa ja epäilyttävää. Ensinnäkin kirjaan on jäänyt useampia enemmän tai vähemmän häiritseviä huolimattomuusvirheitä: läpi ovat päässeet mm. italiankielinen Aatami (”Adamo ja Eeva”, s. 172) ja ranskankielinen pyhä Anna (Neitsyt Marian äiti ”Anne”, s. 268).

Lievästi substantiaalisempi moka on lista kardinaalihyveistä, jotka ovat Väisäsen mukaan ”varovaisuus, voima, kohtuus ja oikeudenmukaisuus” – vakiintuneemmat ja oikeammat käännökset olisivat olleet viisaus (tai harkitsevaisuus), rohkeus, kohtuullisuus (tai itsehillintä) ja oikeudenmukaisuus (yksi neljästä oikein!).

Sekaannukset syvenevät ranskalaisen protestantismin esittelyssä, kun ensin puhutaan oikein hugenoteista ja kalvinismista (s. 90-91), mutta sitten sanotaan hugenottien uskonnon olleen ”Calvinin versio luterilaisuudesta” (s. 92), ja myöhemmin todetaan valdolaisten liittyneen Sveitsissä ja Ranskassa ”luterilaiseen” (oik. reformoituun tai kalvinistiseen) kirkkoyhteisöön. Jos luterilaisuus ja kalvinismi tuppaavat menevän sekaisin, suosittelen Pentti Laasosen kirjaa Luterilaisuus Rooman ja Geneven välissä.

Valdolaisuuden isä oli lyonilainen Pierre (t. Pietari t. Petrus) Vaudès (t. Valdo t. Valdes), joka eli n. 1140-1207. Väisänen esittelee hänet Lyonin kaupungin historian ensimmäisenä merkittävänä uskonnollisena ajattelijana, minkä perään piirsin heti isot huuto- ja kysymysmerkit: eikö Väisänen tunne Irenaeusta, 100-luvun suurinta kirkkoisää ja Lyonin piispaa? Mutta kappas, kaksi aukeamaa myöhemmin Irenaeus saa kokonaisen väliotsikon ja hänet esitellään varhaisena merkkihenkilönä.

Irenaeus saa osakseen vain kaksi kappaletta tekstiä. Luin ne tarkkaan, koska kerrankin käsillä oli aihe, josta tiedän jotain (olen lukenut Irenaeuksen tuotannon + tutkimuskirjallisuutta ja kirjoittanut hänestä pari artikkelia). Valitettavasti lähes kaikki, mitä Väisänen Irenaeuksesta kirjoittaa, menee metsään.

Irenaeus ei ollut kotoisin Lyonista vaan Smyrnasta (missä häntä opetti apostoli Johanneksen opetuslapsi Polykarpos), eikä hänen piispuutensa ole tutkijoiden kesken mikään kiistanaihe. Hänen pääteoksensa Harhaoppeja vastaan ei ollut (voih!) ”varhaisen gnostilaisuuden merkittävin teos”, vaan merkittävin gnostilaisuuden vastainen teos ja sitä kautta merkittävin tietolähde gnostilaisuudesta ennen Nag Hammadin löytöjä. Tällaisten juttujen takia pelkään, mikä kaikki muu Väisäsen kertomasta on matkan varrella kääntynyt päälaelleen. Väisäsen stoorit kannattaa aina tarkistaa, ennen kuin niitä kertoo eteenpäin historiallisena totuutena.

Pari muuta esimerkkiä. Sivulla 189 Väisänen toteaa Kaarle Suuren aikana alkaneen aikakauden, ”jolloin myös hallitsijat, eivät vain seurakunnat ja kirkko, rakensivat kirkkorakennuksia sekä luostareita” ja että ”maallisen ja kirkollisen henkisen vallan liitto sinetöitiin yhteen Kaarle Suuren aikana”, siis 800-luvulla! Mihin Italian-tuntijalta unohtui 300-luku, Milanon edikti, Konstantinus Suuri ja kaikki hänen Roomaan rakennuttamansa kirkot?

Ja lopuksi hulluin. ”Olen taiteen tutkimuksen kautta tutkinut paljon myös länsimaisen ja kristillisen paholaisen historiaa. [–] Syyllistämisen tarpeeseen ihminen keksi paholaisenkin kristinuskon historiassa noin 1000-luvulle tultaessa.” (s. 233) What? Tästä ostoksille, tai sitten ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla kirjoitetut Uuden testamentin kirjat käteen. Sieltä luemme esim.:

”Hän otti kiinni lohikäärmeen, tuon muinaisaikojen käärmeen, jonka nimet ovat Paholainen ja Saatana, ja pani sen kahleisiin tuhanneksi vuodeksi” (Ilm. 20:2). Eikun hei, tämähän sopii, paholainen pääsi kahleistaan 1000 vuoden vankeuden jälkeen ja teki sitten sopivasti comebackin ilmestymällä 1000-luvulle tultaessa kristilliseen taiteeseen! 

No, piruilu sikseen. Liisa Väisäsen kirja on jälleen monipuolinen katsaus yhteen Etelä-Euroopan suosittuun matkakohteeseen. Siinä on paljon hauskoja henkilökohtaisia tarinoita ja mielenkiintoisia matkavinkkejä niille, jotka aikovat vierailla tämän ”kirkon vanhimman tyttären” mailla. Ei kahta ilman kolmatta, sanoo sananparsi, ja hyvä niin. Kolme näitä kirjoja vielä kesti – neljäs alkaisi kyllä varmaan olla jo liikaa.