EETU MANNINEN

Taannoisessa kirjoituksessaan kanssablogisti Juho Sankamo viittasi katolisen kirkon yhteiskunnalliseen opetukseen. Otan tästä kopin ja ryhdyn pohtimaan katolisen opin yhteyttä pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin ja sosiaalidemokratiaan.

Itse olen nimittäin tottunut suhtautumaan niihin pitkälti positiivisesti, ja ulkomaisiin kollegoihini tutustuessani olen huomannut, kuinka syvällä tämä tausta minussa elääkään. Toisaalta moni konservatiivinen kristitty, etenkin jos mennään Suomen ja Pohjoismaiden ulkopuolelle, tuntuu pitävän ”vasemmistolaisuutta” ja ”sosialismia”, jonka piiriin myös pohjoismainen sosiaalidemokratia on luettavissa, selkeästi kielteisinä ja kristinuskon vastaisina asioina.

Voiko siis katolilainen kannattaa hyvinvointivaltiota ja sosiaalidemokratiaa? Asian selvittämiseksi tutustuin kirkon yhteiskunnalliseen opetukseen. Eri vuosisadoilta ja -kymmeniltä peräisin olevasta opetuksesta paljastui mielenkiintoinen, monitahoinen, kehittyvä, mutta peruslähestymistavaltaan yhtenäinen päälinja.

Pyrkimys ääripäiden välttämiseen

Punaisena lankana eri vuosikymmeninä vaikuttaneiden paavien kannanotoissa havaitsin pyrkimyksen löytää keskitie suhteessa sekä vasemman että oikean laidan ylilyönteihin. Katolisen kirkon katekismuksessa tämä tendenssi ilmaistaan seuraavasti:

Kirkko on torjunut totalitaariset ja ateistiset ideologiat, jotka kuuluvat ”kommunismiin” tai ”sosialismiin”. Samoin se on torjunut ”kapitalistiset” toimintatavat, individualismin ja markkinavoimien ehdottoman etusijan ihmisen työhön nähden. Talouselämän yksinomainen keskusjohtoinen sääntely vääristää yhteiskunnalliset suhteet juuria myöten; talouden sääntely yksinomaan vapaiden markkinoiden avulla loukkaa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, sillä on monia tarpeita, joita ei voi tyydyttää markkinoiden avulla. Sen tähden tulisi päästä markkinavoimien ja taloudellisten yritysten järkevään sääntelyyn, joka pitäytyy arvojen oikeaan järjestykseen ja suuntautuu yhteiseen hyvään. (KKK, 2425.)

Aamen ja hallelujaa!

Tämä ”kultaisella keskitiellä” luoviminen on myös tarkoittanut sitä, että kirkon kanta on kehittynyt ja joissain tapauksissa muuttunut vuosikymmenten kuluessa. Katekismus tunnustaa tämän seuraavasti: ”Kirkon yhteiskunnallinen opetus muodostaa oppikokonaisuuden, joka jäsentyy sitä mukaa kuin kirkko tulkitsee historian tapahtumia Pyhän Hengen avulla Jeesuksen Kristuksen koko ilmoituksen valossa” (KKK, 2422).

Yksittäiset, menneiden vuosikymmenten ja -satojen paavien kannanotot eivät siis ole muuttumattomia ja pysyvästi sitovia, vaan kirkon yhteiskunnallinen opetus pikemminkin ”tarjoaa lähtökohtia eri kysymysten harkitsemiselle, tuo esiin arviointiperusteita ja antaa suuntaviivoja toiminnalle” (KKK, 2423).

Kumouksellisen sosialismin ja riistokapitalismin välissä

Kun kirkon yhteiskunnallinen opetus sai alkunsa 1800-luvulla, ”vasemmistolaisuutta” edusti vallankumouksen kautta yksityisomaisuuden ja yhteiskuntaluokkien lakkauttamiseen tähdännyt sosialismi, johon myös suomalainen sosiaalidemokratia historiallisesti pohjautuu. Paavi Leo XIII ymmärrettävästi tuomitsi sosialismin ensyklikassaan Rerum novarum vuonna 1891. Samalla hän kuitenkin ymmärsi myös tarpeen yhteiskunnallisille uudistuksille.

Paavi kuvailee oman aikansa tilannetta seuraavasti: ”Tuotanto ja kauppa ovat muuttuneet melkeinpä yksinoikeudeksi muutamien harvojen käsissä, ja sen nojalla muutamat erittäin rikkaat ovat voineet lähes orjuuttaa omistamattomat” (RN, 2). Ensyklikassaan paavi tuomitsee tiukasti köyhien riiston ja muun muassa kehottaa rikkaita maksamaan työntekijöilleen kunnollista palkkaa (RN, 34) ja muutenkin auttamaan köyhiä (RN, 19) sekä päättäjiä kohentamaan työoloja lainsäädännön keinoin (RN, 31).

Leon mukaan ”valtion täytyy [–] katsoa velvollisuudekseen ottaa julkisilla toimenpiteillään työväestö suojelukseensa.” ”Ellei se näin tee,” paavi lisää, ”se loukkaa oikeudenmukaisuutta, joka käskee antamaan jokaiselle sen, minkä hän tarvitsee elämänsä ylläpitoon” (RN, 27). Paavin mukaan valtio voi myös kohtuullisesti verotuksen kautta ”säädellä omaisuuden käyttöä ja saattaa sen sopusointuun yhteisen hyvän kanssa” (RN, 35). Valtion tulee myös suojata työntekijöitä työnantajien mielivaltaa vastaan, kuitenkin muistaen, että ”valtion toimet saavat ulottua vain niin pitkälle kansalaisten elinoloihin, kuin pahan torjuminen ja vaaran poistaminen vaatii” (RN, 28).

Muuttuva sosialismi

Kuten sanottu, Leo XIII:n aikoihin 1800-luvulla ”sosialismi” tarkoitti vallankumouksellista, yksityisomistuksen lakkauttamiseen pyrkivää poliittista suuntausta, jota nykyään kutsuttaisiin kommunismiksi. 1900-luvun alkupuolella sosialismi kuitenkin eriytyi vallankumoukseen tähtääväksi kommunismiksi ja rauhanomaisin ja demokraattisin keinoin yhteiskuntaa uudistamaan pyrkiväksi sosialismiksi.

Vuonna 1931 paavi Pius XI otti kantaa tähän muutokseen kiertokirjeessään Quadragesimo anno tuomitsemalla myös demokraattisen sosialismin. Hänen mukaansa ”katolinen sosialisti” on sisäisesti ristiriitainen käsite. (QA, 3,2b).

Kuitenkin paavin kannanotossa voi nähdä myös huomattavan positiivisia äänenpainoja. Hän myöntää, että kieltämättä voidaan ”havaita sosialistien ohjelmakohtien muistuttavan huomattavasti kristillisen yhteiskuntauudistuksen vaatimuksia”. Esimerkiksi rajoittamattoman kapitalismin saattamista julkisen vallan valvontaan paavi pitää täysin oikeutettuna. ”Tämän kaltaisiin oikeutettuihin pyrkimyksiin ja vaatimuksiin ei itsessään sisälly enää mitään, mikä olisi ristiriidassa kristillisen käsityksen kanssa eivätkä ne ole enää edes erityisen sosialistisia periaatteita. Kenenkään ei ole syytä tunnustautua sosialismiin, jos se pyrkii vain näihin päämääriin.”

Mistä siis kiikastaa? Pius kritisoi sosialismia siitä, että heidän mielestään ”kaikkein korkein hyvä on saada omistaa mahdollisimman suuri määrä tavaraa, joka tyydyttää maallisen elämän tarpeet.” Paavin mukaan sosialistista yhteiskuntaa ei myöskään voi kuvitella ilman ylenmääräistä pakkovaltaa, jolta kuitenkin puuttuu todellinen auktoriteetti. ”Todellinen auktoriteetti ei kerta kaikkiaan voi perustua hyötyyn ja tämänpuoleisuuteen; sen alkuperä on yksin Jumalassa, kaiken Luojassa ja lopullisessa päämäärässä.” (QA, 3,2b.)

Paavin mukaan sosialismissa on siis vikana tämänpuoleiseen aineelliseen hyvinvointiin keskittyvä materialistisuus ja pakkovalta. En koe ainakaan täkäläisten sosialistien harjoittavan sen kummempaa pakkovaltaa kuin heidän porvarillisten kollegojensa, mutta ymmärrän materialismin kritiikin. Mikäli materialistisuus ja elämän onnen ja merkityksen redusoiminen maalliseen hyvinvointiin tosiaan ovat olennainen osa sosialismia, on aivan totta, että kukaan katolilainen tai kristitty ei voi olla sosialisti.

Neljääkymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1971 paavi Paavali VI kiinnitti huomiota yhä edelleen kehittyneisiin sosialismin erilaisiin ilmenemismuotoihin apostolisessa kirjeessään Octogesima adveniens. Puhuessaan kristityistä, jotka koettavat löytää sosialismin eri muodoista yhtymäkohtia katolisuuteen, hän painottaa uskovien hyvää arvostelukykyä. Hän kehottaa olemaan tarkkana sen siteen suhteen, joka sosialismin rauhanomaisilla ilmenemismuodoilla on sen perinteiseen, väkivaltaiseen versioon.

Kuitenkaan paavi ei ole ehdottoman tuomitseva, vaan painottaa kristityn henkilökohtaista harkintaa: ”Näitä miettiessään ja tarkastellessaan kristitty huomaa, kuinka pitkälle hän voi mennä ja millaisiin yrityksiin hän voi osallistua ilman, että vapaus, vastuu omantunnon edessä ja henkinen ja hengellinen elämä joutuvat vaaraan.” (OA, 31.)

Paavali VI:n kuvaamaa tilannetta, jossa monet katolilaiset pohtivat suhdettaan sosialismiin valaisee hyvin kardinaali Joseph Ratzingerin analyysi, jonka hän esittää kirjassaan Europe: Today and Tomorrow vuonna 2004, eli vain hieman ennen valintaansa paaviksi (ks. myös Emil Antonin taannoinen esittely kyseisestä teoksesta). Hänen mukaansa esimerkiksi Englannissa ja Saksassa sosialistit tarjosivat houkuttelevan vaihtoehdon katolilaisille, jotka eivät tunteneet oloaan kotoisaksi sen paremmin konservatiivisten protestanttien kuin maallistuneiden liberalistienkaan leirissä. Ratzinger myös jakaa paavi Pius XI:n arvion, jonka mukaan demokraattinen sosialismi on monessa suhteessa lähellä katolisen kirkon yhteiskunnallista opetusta. (Ratzinger, Europe: Today and Tomorrow, 28.)

Maallinen hyvinvointi kuuluu kaikille

Hyvinvointivaltiossa olemme tottuneet suhteellisen anteliaaseen sosiaaliturvaan ja hyvinvointipalveluihin, jotka rahoitetaan progressiivisella verotuksella. Valtio on siis ottanut asiakseen tasoittaa varallisuuseroja verottamalla varakkaita tarjotakseen vähäosaisille perusturvan. Yksityisomaisuuden ja yhteisen hyvän välistä suhdetta on pohdittu moneen otteeseen myös katolisen kirkon yhteiskunnallisissa kannanotoissa, vaihtelevin äänenpainoin.

Ensyklikassaan Rerum novarum paavi Leo XIII puolustaa kiivaasti yksityisomaisuutta aikansa sosialisteja vastaan. Hän käsittelee yksityisomistuksen ja maan kuulumisen kaikille välistä jännitettä seuraavasti:

Yksityinen omistusoikeus ei myös lainkaan loukkaa sitä tosiasiaa, että Herra Jumala on luovuttanut maan koko ihmissuvun käyttöön ja hyödyksi. Jumala ei näet ole luovuttanut maata ihmisille siinä mielessä kokonaisuutena, että kaikki ihmiset erotuksetta olisivat sen herroja. Jumala ei ole itse osoittanut tiettyä maapalaa kenenkään ihmisen omaisuudeksi, vaan hän on pikemminkin jättänyt ihmisten ja kansojen huoleksi päättää sopivista rakenteista yksityisomaisuuden rajaamiseksi; siinä mielessä maa on yhteinen. Jaetaanpa maapohja yksityisten kesken miten tahansa, se ei kuitenkaan lakkaa palvelemasta koko ihmiskuntaa, sillä maan päällä ei elä yhtäkään ihmistä, joka ei saisi toimeentuloaan maan tuotosta. Sen, jolla ei ole maaomaisuutta, täytyy korvata maa työllään. (RN, 7.)

Leo kehottaa rikkaita antamaan liioista rahoistaan köyhille, mutta lisää: ”tosin tämä vaatimus ei perustu oikeudenmukaisuuteen, äärimmäistä hätää lukuun ottamatta, vaan rakkauteen, siksi ketään ei voida oikeusteitse pakottaa noudattamaan sitä” (RN, 19).

Rerum novarumissa maan kuuluminen kaikille tarkoittaa siis sitä, että Jumala on jättänyt maanpiirin ihmisille jaettavaksi heidän hyväksi näkemällään tavalla ja että se elättää joka tapauksessa myös ne, jotka eivät siitä mitään omista. Huomionarvoista on mielestäni myös se, että köyhien osallisuus maallisista hyvyyksistä (välttämättömimmän hengissä pysymisen lisäksi) ei Leon mukaan perustu oikeudenmukaisuuteen, vaan rikkaiden hyväntahtoisuuteen.

Noin seitsemää vuosikymmentä myöhemmin kokoontuneen Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962–1965) pastoraalikonstituutiossa Gaudium et spes on kuitenkin nähtävissä selvästi erilainen painotus:

Jumala on tarkoittanut maan sekä kaiken siinä olevan kaikkien ihmisten ja kansojen käytettäväksi, niin että luotujen hyvyyksien täytyy olla kohtuullisella tavalla kaikkien saatavissa, oikeudenmukaisuuden toimiessa johtajana ja rakkauden ollessa seuralaisena. Riippumatta siitä, millaisia kansojen oikeuskäytännön mukaisia omistamisen muotoja erilaisissa ja muuttuvissa oloissa kulloinkin esiintyy, pitää aina kiinnittää huomiota tähän hyvyyksien yleismaailmalliseen tarkoitukseen. Tästä syystä ihminen ei käyttäessään näitä hyvyyksiä saa pitää laillisesti omistamiaan tavaroita vain hänelle itselleen kuuluvina, vaan myös tavallaan yhteisinä, nimittäin siinä mielessä, että ne voivat hyödyttää myös muita eivätkä häntä yksin. Muuten kuuluu kaikille oikeus pitää niin paljon omaisuutta, että se riittää heille ja heidän perheilleen. Näin ajattelivat Kirkon isät ja opettajat silloinkin kun he opettivat, että ihmisillä on velvollisuus auttaa köyhiä eikä ainoastaan antaa yltäkylläisyydestään. Se taas, joka elää äärimmäisessä puutteessa, on oikeutettu hankkimaan itselleen välttämättömät tarvikkeet muiden rikkauksista. [–]

Taloudellisesti hyvin kehittyneissä maissa voi jonkinlainen sosiaalisten laitosten järjestelmä, joka tähtää huolenpitoon ja turvallisuuteen, omalta osaltaan toteuttaa hyvyyksien kuulumista kaikille. On myös kehitettävä perheavustuksia ja sosiaalista tukea, varsinkin sellaista, joka edistää sivistystä ja kasvatusta. Kaikissa näissä järjestelyissä on kuitenkin pidettävä huolta, etteivät kansalaiset tule passiivisiksi yhteiskuntaa kohtaan eivätkä jätä täyttämättä saamiaan velvollisuuksia tai kieltäydy palveluksistaan. (GS, 69.)

Samaa kysymystä käsittelee myöhemmin myös paavi Johannes Paavali II kiertokirjeessään Sollicitudo rei socialis vuodelta 1987:

Vielä kerran täytyy muistuttaa kristillisen yhteiskuntaopetuksen johtavasta periaatteesta: tämän maailman hyvyydet on alun perin tarkoitettu kaikille. Oikeus yksityisomistukseen on edelleen voimassa ja se on välttämätöntäkin, mutta tämä oikeus ei tee periaatetta tyhjäksi: yksityisomaisuus on yhteiskunnallisesti kiinnitetty, eli senkin on kuuluttava yhteiskunnalliseen elämänalueeseen – hyvyyksien kuulumiseen kaikille – ja siitä yksityisomaisuus saa oikeutuksensa. (SRS, 42.)

Näiden myöhempien kannanottojen ero Leo XIII:een on mielenkiintoinen: kuten huomasimme, Rerum novarumissa köyhien osallisuus maallisista hyvyyksistä ei välttämättömintä hengissä pysymistä lukuun ottamatta perustu oikeudenmukaisuuteen, vaan rakkauteen. Siinä, missä Leon kirjeessä oikeus yksityisomaisuuteen näyttää olevan etusijalla, Gaudium et spesissä ja Johannes Paavali II:lla on nähdäkseni havaittavissa vahvempi korostus yhteisestä hyvästä: maallisen hyvän kuuluminen kaikille on ”kristillisen yhteiskuntaopetuksen johtava periaate”, josta myös yksityisomaisuus saa oikeutuksensa. Köyhien osallisuus maalliseen hyvään ei siis perustu niinkään rikkaiden laupeuteen, vaan oikeudenmukaisuuteen ”rakkauden ollessa seuralaisena” ja siihen, että ne on ”alun perin” tarkoitettu kaikille.

Markkinoiden valtaa vastaan

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä mainittakoon nykyinen paavimme Franciscus, jolla on ollut paljon poikkeuksellisen suoraa sanottavaa taloudesta ja sosiaalipolitiikasta. Hänen kritiikkinsä ”syrjäyttävää taloutta” ja ”rahanpalvontaa” kohtaan on saanut monet kutsumaan häntä suoraan sosialistiksi (mitä se sitten tässä kontekstissa tarkoittaakaan).

Kehotuskirjeessään Evangelii gaudium vuodelta 2013 Franciscus kritisoi kulttuuria, jossa ”kaikessa on nykyisin kyse kilpailusta ja vahvemman laista, jossa mahtavat syövät heikot.” Paavi ei kuitenkaan jää yleiselle tasolle, vaan ottaa suoraan kantaa talousteoriaan:

Tässä kontekstissa vielä jotkut puolustavat ”valumaefektiteorioita” (trickle-down theories), joiden mukaan kaikki talouskasvu, jota vapaa markkinatalous edistää, itsessään tuottaa suurempaa oikeudenmukaisuutta ja sosiaalista kuulumista maailmassa. Tämä mielipide, jota tosiasiat eivät koskaan ole tukeneet, ilmaisee raakaa ja naiivia luottamusta talousvaltaa käyttävien hyvyyteen ja vallitsevan talousjärjestelmän pyhitettyihin mekanismeihin. Samaan aikaan syrjäytetyt jatkuvasti odottavat. (EG, 54.)

Paavi jatkaa tykitystään kritisoimalla tilannetta, jossa ”pienen vähemmistön ansiot kasvavat eksponentiaalisesti” samalla kun ”enemmistön ansiot etääntyvät yhä enemmän tuon onnekkaan vähemmistön hyvinvoinnista”. Hänen mukaansa tämä vääryys johtuu ”ideologioista, jotka puolustavat markkinoiden ehdotonta autonomiaa ja finanssispekulointia.” (EG, 56.)

Tässä ei itsessään ole mitään uutta tai erityisen radikaalia, sillä kuten Katekismuskin toteaa, kirkko on tuominnut rajoittamattoman kapitalismin jo iät ja ajat. Kuitenkin Franciscus jatkaa jo edellä Vatikaanin II kirkolliskokouksessa ja Johannes Paavali II:lla havaitsemaamme siirtymää yksityisomaisuuden painottamisesta kohti yhteisen hyvän korostamista:

Etiikka – ideologisoimaton etiikka – sallii tasapainon ja inhimillisemmän yhteiskuntajärjestyksen luomisen. Tässä mielessä kehotan talouselämän asiantuntijoita ja eri maiden hallitsijoita harkitsemaan erään antiikin ajan viisaan sanoja: ”Se, että ei jaa omaisuuttaan köyhien kanssa, on heiltä varastamista ja heidän elämänsä riistämistä. Omaisuutemme ei ole meidän, vaan heidän (Johannes Khrysostomos, De Lazaro Concio II,6: PG 48, 992)” (EG, 57.)

Yhteiskuntarauhaa ei voi ymmärtää irenismiksi tai pelkäksi väkivallan puuttumiseksi, joka on saavutettu yhden tahon ylivallalla muihin nähden. Yhtä lailla väärää rauhaa olisi sellainen, jota käytetään tekosyynä oikeuttamaan yhteiskuntajärjestystä, joka vaientaa tai hiljentää köyhimmät niin, että vauraimmat voivat järkkymättä säilyttää elämäntyylinsä kun taas muiden on selvittävä niin kuin voivat. Yhteiskunnallisia vaatimuksia, jotka liittyvät tulonjakoon, köyhien yhteiskunnalliseen mukaan ottamiseen ja ihmisoikeuksiin, ei voi tukahduttaa sillä tekosyyllä, että rakennetaan konsensusta paperilla tai hetkellistä rauhaa onnelliselle vähemmistölle. Ihmispersoonan arvokkuus ja yhteinen hyvä ovat arvokkaampia kuin muutaman sellaisen hyvinvointi, jotka eivät tahdo luopua etuoikeuksistaan. Kun näitä arvoja uhataan, tarvitaan profeetallista ääntä. (EG, 218.)

On helppo huomata ero Franciscuksen ja Leo XIII:n painotuksissa: siinä missä Leo painotti oikeutta yksityisomistukseen, Franciscus sanoo suoraan, että yhteinen hyvä on tärkeämpää kuin etuoikeutetun vähemmistön hyvinvointi. Toisaalta täytyy myös pitää mielessä näiden kahden paavillisen dokumentin hyvin erilaiset kirjoitusajankohdat. 1800-luvun lopulla ateistista ja kumouksellista sosialismia pidettiin todellisena uhkana kirkolle ja koko yhteiskuntarauhalle, kun taas 2010-luvulla ja nykyään kommunismi on jo pitkään ollut menneen talven lumia. Sen sijaan jo Leon aikana vallinnut tilanne, jossa varallisuus kerääntyy harvojen miljardöörien käsiin, ei ole hävinnyt mihinkään, pikemminkin päinvastoin.

Arviointia

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Voiko katolilainen suhtautua positiivisesti sosiaalidemokratiaan ja hyvinvointivaltioon? Ilmeisesti voi. Ainakin nykyinen paavi liputtaa voimakkaasti varallisuuden tasaisemman jakaantumisen puolesta ja kirkolliskokouksenkin mukaan ”jonkinlainen sosiaalisten laitosten järjestelmä, joka tähtää huolenpitoon ja turvallisuuteen”, on ihan paikallaan ja ”omalta osaltaan toteuttaa hyvyyksien kuulumista kaikille”.

Asiassa on kuitenkin myös joitain kysymysmerkkejä. On nimittäin ilmeistä, että sosiaalidemokratia on poliittisena aatteena kaukana täydellisestä. Sen piirteenä voi nimittäin pitää arvoliberaaliuutta esimerkiksi abortin ja seksuaalimoraalin suhteen, mikä katolisesta näkökulmasta on luonnollisesti ongelmallista. Lisäksi ”vasemmistolaisuus” laajempana käsitteenä tai käsiteryppäänä kantaa myös historiallista painolastia menneiden aikojen sosialismin uskonnonvastaisuuden vuoksi, josta kaikki vasemmistolaisuuden muodot eivät ole vieläkään täysin vapaita.

Toinen kimurantti yksityiskohta on valtion suuri rooli esimerkiksi kasvatuksessa ja perhepolitiikassa. Jo Leo XIII:stä lähtien kirkko on ilmaissut huolensa sosialistien pyrkimyksistä tunkeutua perheen tontille (ks. RN, 11). Pidänkin ainakin jokseenkin huolestuttavana, että perheiden autonomiaa hoitaa omat järjestelynsä pyritään vähentämään esimerkiksi sukupuolten väliseen tasa-arvoon tähtäävillä perhevapaamalleilla (joskin ymmärrän myös, mitä niillä halutaan ajaa takaa).

Tässä tullaankin siihen, mitä tuskailen aina vaalien alla: näkökulmastani kaikilta osin ongelmatonta, ihanteellista vaihtoehtoa ei ainakaan Suomen poliittisella kentällä ole olemassa. Siksi olen käytännössä tehnyt äänestyspäätökseni vaalikoneiden ja tilannekohtaisen harkinnan perusteella. Toisaalta, kenties tämä on loppujen lopuksi ihan hyväkin lähtökohta: viime kädessä kristityn uskollisuuden ei nimittäin pidä kuulua millekään poliittiselle aatteelle tai puolueelle, vaan ylösnousseelle Herralle Jeesukselle Kristukselle, joka kehottaa meitä rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme (ks. Mark. 12:29–31).

Kirjallisuus

Katolisen kirkon katekismus, Helsinki: KATT, 2005.

Vatikaanin II kirkolliskokous, Ensimmäinen osa: Konstituutiot, Helsinki: KATT, 2006.

Paavien yhteiskunnallinen opetus: Katoliset sosiaaliensyklikat Leo XII:sta [sic] Johannes Paavali II:een, Helsinki: KATT, 1990.

Franciscus, Evangelii gaudium (Evankeliumin ilo), Helsinki: KATT, 2014.

Joseph Ratzinger, Europe: Today and Tomorrow, San Francisco: Ignatius Press, 2007.