EETU MANNINEN

Kardinaali Walter Kasper on tunnettu ja vaikutusvaltainen saksalainen teologi, joka toimi Rottenburg-Stuttgartin arkkipiispana vuosina 1989–1999 ja Paavillisen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston pääsihteerinä vuosina 1999–2001. Kasper on kannattanut näkyvästi sallivaa kantaa eronneiden ja uudelleen avioituneiden pääsyä sakramenteille ja oli aiheen tiimoilta paljon esillä vuosien 2014–2015 perhesynodien aikana.

Etenkin paavi Franciscuksen kauden alkuaikoina Kasperia kutsuttiin myös usein ”paavin teologiksi”. Kasper lahjoitti vuoden 2013 konklaavissa kirjansa Barmherzigkeit: Grundbegriff des Evangeliums – Schlüssel christlichen Lebens käännöksen tulevalle paaville, joka myöhemmin kommentoi lukukokemusta positiivisesti: ”Kirja on tehnyt minulle paljon hyvää, Kasper on hyvä teologi”. (ks. Tiina Huhtanen, ”Radikaalia armoa armottomaan aikaan: Walter Kasperin ilmoitusteologian ajankohtaisia painopisteitä,” Teologinen Aikakauskirja 1/2017: 64–65. Ks. myös taannoinen TA-katsaukseni.)

Nämä Franciscuksen sanat (“This book has done me so much good”) komeilevat myös teoksen englanninkielisen laitoksen Mercy: The Essence of the Gospel and the Key to Christian Life etukannessa, ja tämän paavillisen suosituksen siivittämänä tartuin itsekin tähän kirjaan.

Lukukokemus oli itsellenikin positiivinen. Kasperin tyyli on mielestäni kuitenkin varsin oppikirjamainen, mikä on ehkä pääsyynä siihen, etten voi paavin tavoin sanoa kirjan varsinaisesti ravinneen minua, kuten esimerkiksi aiemmin esittelemäni kardinaali Carlo Maria Martinin rukouskirjan. Tämä onkin hyvä muistutus siitä, että hyvä teologi ei välttämättä ole myös hyvä hengellinen kirjailija (sama pätee tietenkin myös toisin päin). Kasper myös käsittelee varsin laajaa aihekirjoa ja ikään kuin pikakelaa monet teemat nopeasti läpi tuomatta niihin kovin olennaista kontribuutiota.

Tässä arviossani keskityn Kasperin kirjan ydinteemaan, joka on laupeuden (Barmherzigkeit, mercy) käsitteen teologinen merkitys ja asema. Mielestäni Kasper esittää tähän aiheeseen liittyen paljon teologisesti oivaltavia näkökohtia, joiden johdosta yhdyn ainakin paavin lausunnon jälkimmäiseen osaan. Kirja antaa myös tilaisuuden poiketa nykyään Suomessakin pinnalle tulleeseen keskusteluun helvetistä ja apokatastasis-opista, joka vaatii ihan oman jatko-osansa.

Sen sijaan sivuutan arviossani esimerkiksi teoksen kirjoittamisajankohdan kirkkopoliittisen kohuaiheen, eli kysymyksen eronneista ja uudelleen avioituneista katolilaisista (ks. lyhyt maininta s. 169 ja aihepiiriin liittyvät laajemmat kirkkokurin soveltamista koskevat pohdinnat s. 177–180), josta viimeisään paavi Franciscuksen apostolisen kehotuskirjeen Amoris laetitian (v. 2016) myötä on muutenkin kirjoituksia netti väärällään sekä puolesta että vastaan.

Metafysiikan tunteeton Jumala ja pastoraalinen katastrofi?

Teoksensa alussa Kasper esittää laupeuden käsitteen taustaa, joka on monitahoinen ja jossain määrin jännitteinen. Yhtäältä hän mainitsee paavit Johannes XXIII, Johannes Paavali II ja Benedictus XVI, jotka ovat nostaneet laupeuden sanoman keskeiseen asemaan kausillaan. Toisaalta hän valittelee tilannetta, että laupeus on jäänyt liian vähälle huomiolle akateemisessa teologiassa. Yhtäältä hän harmittelee, että sanat, kuten ”laupeus” ja ”sääli” ovat menneet pois muodista naiiveina samalla kun vahvat ja menestyvät porskuttavat. Toisaalta hän on hyvillään siitä, että myötätunto ja empatia ovat nousseet suureen arvoon esimerkiksi modernissa psykologiassa, pedagogiassa ja sosiologiassa.

Teologina Kasper keskittää pääpointtinsa akateemiseen teologiaan, joskin näkee armon teologisella ymmärtämisellä olevan merkittäviä vaikutuksia paitsi kirkkoon, myös laajemmin koko yhteiskuntaan. Kasper pelkää, että klassisen metafyysisen jumalakuvan sisällään pitämä käsitys Jumalasta kärsimyksen yläpuolella johtaa ”pastoraaliseen katastrofiin”, jossa ihmiset näkevät Jumalan kaukaisena heidän omasta elämästään ja ongelmistaan.

Vaikka Jumalan kärsimyksen yläpuolella oleminen ja samanaikaisesti meidän kärsimyksessämme läsnäolo muodostaa mielenkiintoisen teologisen pähkinän, en jaa Kasperin huolta pastoraalisesta ongelmasta. En nimittäin usko, että kovin suuri osa ihmisistä mieltää Jumalan klassisista, hellenistisistä taustaoletuksista käsin. Luulisin, että vallalla on enemmänkin kuva Jumalasta jonkinlaisena korkeampana voimana, johon voi liittää positiivisia tunnekokemuksia, tai kilttinä taivaan isukkina, joka rakastaa kaikkia ilman kieltoja ja rajoituksia (kirjassaan Kasperkin asettuu useaan otteeseen vastustamaan tällaista Jumalan pyhyyden huomiotta jättävää jumalakuvaa, ks. esim. s. 13; 104).

Lisäksi en usko, että akateeminen teologia kovinkaan merkittävissä määrin muovaa ihmisten uskonnollista ajattelua – ainakaan enemmän kuin paavit, jotka siitä huolimatta, että ovat vuosisatojen mittaan menettäneet arvovaltaansa, ovat edelleen monille tärkeitä hengellisiä johtajia ja joita myös sekulaari media seuraa tiiviisti. Jos siis paavit ovat jo ennen Franciscusta aktivoituneet laupeuden suhteen, luulen, että ainakaan siitä ei ole pelkoa, että ihmiset yhtäkkiä alkaisivat akateemisen teologian takia pitää Jumalaa kaukaisena ja tunteettomana.

Tähän voi toki johtaa esimerkiksi kärsimyksen ongelma, mutta se ei nähdäkseni niinkään liity klassiseen jumalakuvaan kuin yleisinhimilliseen kokemukseen kärsimyksestä, joka saa ihmiset kyseenalaistamaan Jumalan hyvyyden ja olemassaolon. Toisaalta, kuten Kasper huomauttaa, henkilökohtaisten katastrofien keskellä Jumalan laupeuteen turvautuminen voi olla viimeinen oljenkorsi ja turvapaikka myös monille ei-uskonnollisille ihmisille.

Raamatun ilmoitus Jumalan laupeudesta

Mennään kuitenkin Kasperin hahmottelemaan teologiseen pulmaan: kuinka laupeus sopii klassisen teologian jumalakuvaan, jossa Jumala on kärsimyksen yläpuolella? Missä suhteessa Jumalan laupeus on hänen oikeudenmukaisuuteensa?

Kasper varoittaa, että laupeuden huomiotta jättämisellä voi olla vakavia seurauksia koko jumalakuvan kannalta, sillä jos laupeuden ei katsota Jumalan tapauksessa kumpuavan niinkään hänen metafyysisestä olemuksestaan kuin hänen historiallisesta itseilmoituksestaan, miten käy myös esimerkiksi hänen vihalleen ja pahuutta vastaan olemiselleen? Kasperin mukaan dogmaattinen teologia on voinut puhua Jumalan laupeudesta aktiivisessa mielessä siten, että hän vastustaa luotujensa kärsimyksiä ja antaa heille apunsa. Sille on kuitenkin tuottanut vaikeuksia puhua Jumalasta, joka itse kärsii luotujensa kanssa, joka Kasperin mukaan raamatullisen ilmoituksen keskiöön.

Kasper ammentaakin laupeuden teologiaansa Raamatun runsaasta materiaalista. Tässä yhteydessä yksi tärkeä huomio koskee Toisen Mooseksen kirjan kuuluisaa kertomusta, jossa Jumala ilmoittaa itsensä Moosekselle palavasta pensaasta sanomalla arvoituksellisesti: ”Minä olen se joka olen” (2. Moos. 3:14).

Kasper viittaa hellenistisen ja heprealaisen ajattelun väliseen eroon, joka on vaikuttanut suuresti tämän jakeen ymmärtämiseen ja sitä kautta jumalakuvan muotoutumiseen. Septuagintassa, eli vanhassa, myöhemmin alkukirkon omaksumassa kreikkalaisessa Vanhan testamentin käännöksessä, tämä kriittinen lause on käännetty ἐγώ εἰμι ὁ ὤν, jonka voi ymmärtää kreikkalaisen filosofian mukaisesti tarkoittavan Tosiolevaista. Kasper kuitenkin viittaa eksegeetteihin, joiden mukaan tämä on väärinymmärrys heprealaisten dynaamisesta jumalakuvasta, jonka mukaan tämä lause pitäisi ymmärtää pikemminkin lupauksena Jumalan aktiivisesta läsnäolosta: ”minä olen se, joka on teidän kanssanne” (I am ”the one who I am there”).

Hän myös nostaa esille Vanhan testamentin käsitteen hesed (חֶסֶד). Kasperin mukaan Vanhassa testamentissa Jumalan laupeus on odottamatonta, ansaitsematonta ja kaiken vastavuoroisuuden ja inhimillisen kokemuksen ylittävää: itse Kaikkivaltias välittää ihmisistä ja antaa yhä uudestaan ja uudestaan anteeksi heidän uskottomuutensa ja rikkomuksensa. Näin ollen tämä vanhatestamentillinen laupeuden käsite ilmoittaa meille jotain olennaista Jumalan mysteeristä.

Tämä laupeus ei kuitenkaan mitätöi Jumalan pyhyyttä ja oikeudenmukaisuutta vaan pikemminkin edellyttää ja korostaa niitä. Vanhan testamentin itsestään selvä taustaoletus on, että Jumala rankaisee väärintekijöitä ja palkitsee vanhurskaat. Jumalan laupeus on Kasperin mukaan juuri sitä, että hän pidättää vuodattamasta oikeudenmukaista vihaansa ja antaa ihmisille mahdollisuuden kääntymykseen.

Tässä yhteydessä Kasper nostaa esille Hoosean kirjan kohdan, jossa Jumala sanoo: ”Minä olen Jumala enkä ihminen. Minä olen Pyhä, olen sinun lähelläsi, en tule luoksesi vihan vimmassa” (Hoos. 11:9). Jumalan pyhyys ei siis ilmene ensisijaisesti hänen vanhurskaassa vihassaan, vaan hänen laupeudessaan, joka Kasperin mukaan ilmentää Jumalan olemusta. Kasper muotoilee vanhatestamentillisen ilmoituksen Jumalan laupeudesta seuraavasti:

Laupeus on osoitus Jumalan vapaasta ja armollisesta sisäisestä velvoitteesta itseään ja hänen valitsemaansa kansaa kohtaan. Äärimmäisessä vapaudessaan Jumala on samaan aikaan äärimmäisen luotettava. (s. 55.) (Oma käännös)

Kasper korostaa Vanhan ja Uuden testamentin yhteyttä linkittämällä tämän vanhatestamentillisen sanoman Jumalan laupiaasta läsnäolosta Uuden testamentin keskeiseen julistukseen Jeesuksen ristinkuolemasta:

Jo Vanhassa testamentissa kohtaamamme ajatus saa täyttymyksensä, kun hän, jolla oli Jumalan muoto, tyhjensi itsensä: Jumala ikään kuin vetäytyy tehdäkseen tilaa laupeudelleen ja sitä myötä elämälle. Uusi testamentti ilmaisee tämän ajatuksen entistä radikaalimmin: Jumala astuu vastakohtaansa, ottaa kuoleman itseensä ja alistuu kuoleman valtaan. Itse Jumala on kuollut. Kuolema ei kuitenkaan voi pitää vallassaan Jumalaa, joka on kuolematon. Itse kuolema hiipui olemattomiin ristillä. Siispä Jeesuksen ristinkuolema on elämän voitto ja kuoleman kuolema. (s. 81.) (Oma käännös)

Systemaattisteologisia sovellutuksia

Näistä raamattuteologisista näkökohdista Kasper tekee myös mielenkiintoisia huomioita laupeuteen ja jumalakäsitykseen liittyen. Kasper kritisoi teologeja, jotka pitävät laupeutta yhtenä Jumalan attribuuttina muiden muassa tai alisteisena joillekin muille attribuuteille ja määrittelee sen seuraavasti:

Sen sijaan laupeus on ulkoisesti havaittava ja aktiivisesti vaikuttava aspekti Jumalan olemuksesta, Jumalan, joka on rakkaus (1. Joh. 4:8, 16). Laupeus ilmaisee Jumalan olemuksen, joka armollisesti on läsnä ja omistautuu maailmalle ja ihmiskunnalle yhä uusilla tavoilla historiassa. Lyhyesti: laupeus ilmaisee Jumalan omaa hyvyyttä ja rakkautta. Se on Jumalan caritas operativa et effectiva. Siispä meidän tulee kuvailla laupeutta Jumalan perustavanlaatuisena attribuuttina. (s. 88.) (Oma käännös)

Kasperin mukaan laupeus heijastaa siis hyvin perustavanlaatuisella tavalla sitä, mitä Jumala on ja on kristillisen jumalakäsityksen avainkäsite. Tällä on merkitystä myös klassiseen jumalakuvaan kuuluvan Jumalan yksinkertaisuuden kannalta: Jumalalla ei ole toisistaan erillisiä ominaisuuksia, vaan erilaiset attribuutit, joita luemme hänelle, vain kuvaavat hänen jakamatonta ja yksinkertaista olemustaan eri näkökulmista. Jos siis laupeus on ”jumalallisten attribuuttien rakenteellinen keskus, jonka ympärille muut attribuutit ovat kokoontuneet”, myös Jumalan oikeudenmukaisuus tulee tulkita tässä valossa: jumalallinen oikeudenmukaisuus ja laupeus eivät ole toistensa vastakohtia. Jumalan kohdalla ”armo ei käy oikeudesta”, vaan Jumalan laupeus on hänen oikeudenmukaisuuttaan.

Kasper alleviivaa laupeuden teologista merkitystä linkittämällä sen kolminaisuusoppiin: hän korostaa, että ”kolminaisuusoppi ei ole lisäys monoteismiin eikä taatusti sen antiteesi, vaan monoteismiä konkreettisessa muodossa”. Kasperin mukaan Jumaluuteen kuuluvat persoonien väliset suhteet kertovat meille, että Jumala on Rakkaus, joka ilmoittaa ja lahjoittaa itsensä. Tästä seuraa, että:

Jumalan kolmiyhteys on Jumalan laupeuden sisäinen edellytys samoin kuin, käänteisesti, hänen laupeutensa on hänen olemuksensa ilmoitus ja peili. Jumalan laupeudessa kuvastuu ja ilmoitetaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ikuinen itsensä ilmoittava rakkaus. (s. 93.) (Oma käännös)

Kasper tekee tästä ilmoitusteologisia johtopäätöksiä: laupeus kuvastaa Jumalan kolminaista olemusta, joka, kuten edellä esitetyissä raamattuteologisissa pohdinnoissa on tullut ilmi, ilmenee siinä, että Jumala ”pidättelee itseään” tehdäkseen tilaa laupeudelleen. Jumalan kolminainen olemus ilmenee Kasperin mukaan kun Isä vetäytyy omassa äärettömyydessään ja tekee sijaa toiseudelle (the other), eli Pojalle itsessään. Tämä itsensä tyhjentäminen (kenoosis) on hänen mukaansa myös luomisen edellytys ja tulee kirkkaimmin esille Jeesuksen ristillä.

Mielestäni Kasperin laupeuden teologiassa on paljon vahvuuksia. Ensinnäkin se ottaa raamatulliset näkökohdat vakavasti ja liittää ne luontevasti klassiseen kristilliseen jumalakuvaan ja kolminaisuusoppiin. Toiseksi laupeuden käsite ei jää Kasperin käsittelyssä irralliseksi ja höttöiseksi muotisanaksi, vaan sille annetaan selvä määritelmä ja teologinen merkitys, joka nähdäkseni tekee oikeutta kristilliselle ilmoitukselle.

Jumalan laupeus ja helvetti

Näiden näkökohtien lisäksi Kasper repeää kirjassaan käsittelemään monen monituisia aiheita Kristuksen sijaiskärsimyksestä katolisen kirkon (silloiseen) nykytilanteeseen ja yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen.

Tämä on mielestäni samalla sekä vahvuus että heikkous: yhtäältä tämä erilaisten laajojen aihekokonaisuuksien käsitteleminen parhaimmillaan ilmentää hyvin Kasperin pääpointtia laupeuden keskeisyydestä: laupeus todella on teema, jolla on relevanssia vähän kaiken kanssa, minkä vuoksi voi todella luontevasti ajatella sen olevan kristillisen opin ja elämän keskiössä.

Toisaalta laajojen teemojen käsittelyssä on aina se vaara, että kunkin tärkeän aihealueen käsittely jää valitettavan pintapuoliseksi. Näin käy mielestäni useimmiten myös Kasperille.

Eräs teema, jonka haluan nostaa esiin, on tärkeä kysymys Jumalan laupeuden ja helvetin välisestä suhteesta. Kasper käsittelee sitä kyllä oikein hyvin ja olen hänen analyysistään samaa mieltä. Kuitenkaan Kasper ei mielestäni mene niin syvälle tai ole niin terävä kuin olisin toivonut. Tämän vuoksi ajattelin, että Kasperin pointtien esittelyn lisäksi tämä aihe tarvitsee laajemman käsittelyn, etenkin kuin perinteiselle opille on helvetistä meidän päivinämme yhä enemmän ja enemmän haastajia. Menen tähän aiheeseen huomenna tämän kirja-arvion toisessa osassa.